Arvoisa kansleri, rehtori, hyvät juhlavieraat!

On absurdia puhua tässä salissa tälle yleisölle minulle ylhäältä annetusta aiheesta ”sivistys”. Sehän on vähän sama kuin puhuisin Lääkäriliitolle aiheesta ”Terveys”.

Aiheen olen saanut siksi, että opetusministeriö on yhdessä Kansanvalistusseuran kanssa julistanut kuluvan vuoden sivistyksen teemavuodeksi. Se on rohkea teko. Ehdin jo luulla, että sanat ”sivistys” ja ”valistus” olisivat vajonneet menneisyyteen, niiden sijasta kun usein käytetään lyhennettä TKI, joka tulee sanoista tutkimus, kehitys ja innovaatio. Ne liitetään talouskasvuun ja yliopiston tehtäviin.
Karkauspäivänä järjestettiin teemaan liittyen tapahtuma ”Sivistyksen yö”. Sen avasi Sixten Korkman, arvostettu taloustieteilijä. Ja vaikka häntä arvostan, olen hieman huolissani siitä, että taloustieteilijät ovat ottaneet julkisessa keskustelussa filosofien paikan. Olemme kaikki ihastuneita, kun ekonomistit kirjoittavat humanismista ja sivistyksestä, emme siksi, että heillä olisi näistä jotain uutta tai mielenkiintoista sanottavaa, vaan siksi, että kun taloustieteilijä kertoo humanismin merkityksestä ja sivistyksen tärkeydestä, se otetaan vakavasti. Jos humanisti sanoo saman, ei palstatilaa löydy eikä ketään kiinnosta.
Kuuntelin myös tähän teemavuoteen liittyen Aurora-tulevaisuusseminaarin keskusteluja ja haastatteluja. Päävieras ei yllättäen ollut taloustieteilijä vaan toimittaja, dokumentaristi Louis Theroux. Hän jutteli leppoisasti otsikolla ”sivistys” ainoastaan itsestään: omista dokumenteistaan, kirjoistaan, vanhemmistaan, koulutuksestaan, jopa lapsistaan.
Theroux’n esimerkkiä noudattaen kerron teille itsestäni. Ennen minua suvussani vilisi professoreita ja oli siellä yksi yliopiston rehtorikin. Kun puhun yliopistosta, tarkoitan Helsingin yliopistoa, koska se oli helsinkiläisen sukuni miesten työpaikka. Ja kun tällaisessa sivistyneistön pesäkkeessä kasvaa, on saanut tottua jo lapsena juhliin, joissa puhutaan päivän politiikkaa. Toistuva aihe lapsuudessani oli niin sanottujen maaseutuyliopistojen perustaminen.
Muistan suvun setien olleen hyvin tuohtuneita ajatuksesta, että yliopistoja alettiin pystyttää eri puolille maata. Maalaisyliopistoiksi he kutsuivat näitä keskustapuolueen keksintöjä eivätkä ottaneet vakavasti enoani, joka pestautui juuri perustettuun Oulun yliopistoon matematiikan professoriksi. ”Eihän hän ole oikea professori”, he sanoivat.
Miksi Helsingin hyväosaiset herrat paheksuivat yliopistojen leviämistä kattavasti eri puolille Suomea? Koska he olivat sivistymättömiä. Tämän sanottuani kuulenkin hirvittävää rahinaa Hietalahden hautausmaan suunnalta, jossa nämä kuolleet sukulaiseni kääntyilevät kauhuissaan. He eivät milloinkaan voineet kuvitella olevansa sivistymättömiä – hehän nimenomaan määrittelivät omalla työllään ja olemuksellaan sen, mitä sivistys oli.
Mutta oli lyhytnäköistä ja itsekästä kyseenalaistaa yliopistokoulutuksen leviäminen eri puolille Suomea. Helsinkiläiset oppineet pelkäsivät 60- ja 70-luvuilla omien etujensa heikkenevän: riittävätkö rahat, miten käy tieteen, jos sitä voi tehdä missä tahansa maalaiskylässä, aletaanko sitten puuttua siihenkin, mitä Helsingin Yliopistossa tehdään? Siinä heidän pahimmat pelkonsa.
Meidän onkin muistettava erityisesti tällaisena päivänä tässä juhlassa, että akateemisuus ja oppineisuus eivät automaattisesti merkitse sivistystä. Pelottavan usein sivistykseen liittyy ylemmyydentuntoa, jonkinlaista harhaluuloa paremmuudesta, jolloin sivistys on lähtökohtaisesti pois sulkevaa. Ja kun taistellaan yhteisistä rahoista, suurin määrittävä tekijä voi olla sivistyksen, tasa-arvon, vastuullisuuden ja kauaskantoisuuden sijaan oma etu.
Yliopisto ei ole ainoa tie sivistykseen. Kaikkien suomalaisten kouluttaminen yliopistossa ei johda parhaaseen yhteiskuntaan, koska hyvä, toimiva ja tasa-arvoinen yhteiskunta ei voi rakentua vain korkeasti koulutettujen varaan. Samalla kun tietenkin näemme hyväksi sen, että korkeakoulutasoinen väestönosa pysyy vahvana, vallassa ja mieluiten kasvaa, emme voi unohtaa, mitä muuta yhteiskuntamme tarvitsee.
Eihän voida ajatella, että aina löytyy joukko joitakuita vähemmän koulutettuja toisia, jotka tekevät ne työt, joita me emme halua itse tehdä. Juuri nyt vaadimme työperäistä maahanmuuttoa, koska ymmärrämme, että sivistynyt kansamme ei halua tehdä matalapalkkaisia ja aliarvostettuja mutta yhteiskunnalle elintärkeitä töitä.
Onko sivistynyt ratkaisu se, että yksityiset liikeyritykset erikoistuvat tuomaan julkisen puolen terveydenhoitoon sairaanhoitajiksi koulutettuja filippiiniläisiä perheenäitejä tekemään lähihoitajan töitä. Onko suurilla optioilla Yhdysvaltoihin myyty Wolt todella suomalainen menestystarina, vaikka sen menestys perustuu maahanmuuttajien riistoon?
Sivistys on toivoa ja tekoja, se on valintoja ja rohkeutta. Sivistys on kehityksen ja edistyksen edellytys. Oletan, että harva kyseenalaista näitä väitteitä. Haluaisin myös lisätä, että sivistys on huumoria. Se, että huumori on kadonnut julkisesta elämästämme, että yhdessäkään lehdessä ei enää ole pakinoitsijoita eikä sähköisessä mediassa sketsihuumoria, politiikan parodiaa tai yhteiskunnallista satiiria, on oire tietyn sivistyksen heikkenemisestä. Muitakin oireita toki on, mutta se ei tarkoita, että sivistystä ei olisi. Se vain muuttuu, niin kuin kaikki koko ajan.
Helmikuussa Helsingin Sanomissa julkaistiin Jyväskylän yliopiston koulutuksen tutkimuslaitoksen professori Hannu L.T. Heikkisen essee suomalaisesta koulutuksesta. Keskeinen kysymys, joka hänen mukaansa koulutuksessa on kysyttävä, on kysymys hyvästä elämästä. Mitä on hyvä elämä? Mitä sen saavuttamiseksi täytyy oppia? Hän kyseenalaisti osaamisen osana koulutuspuhetta, koska se vie keskustelun elinkeinoelämän tavoitteisiin.
Heikkinen kirjoitti esseessään Parks-Eichmann -paradoksista. Siinä verrataan yhdysvaltalaista Rosa Parksia ja saksalaista Adolf Eichmannia. Parks, tummaihoinen nainen, kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa bussissa valkoiselle miehelle. Eichmann toimi natsi-Saksan palveluksessa ja vastasi juutalaisten kuljetuksista keskitysleireille. Oikeudenkäynnissä hän puolustautui sanomalla, että teki vain velvollisuutensa, toimi niin kuin käskettiin. Kun taas Rosa Parks rikkoi sääntöjä ja käynnisti Yhdysvalloissa mustien ihmisoikeusliikkeen.
Ja Heikkisen kysymys kuului: Koulutammeko Parkseja vai Eichmanneja?
Kyse ei ole vain peruskoulusta ja toisen asteen opetuksesta, vaan se koskee myös yliopistoja ja työpaikkoja, koko yhteiskuntaa. Miksi arvostamme Eichmanneja, näitä kuuliaisia, velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka tekevät niin kuin käsketään? Mihin suuntaan muutamme maailmaa, jos karsimme pois sääntöjen rikkojat ja vallitsevan moraalin kyseenalaistajat, nämä Rosa Parksit?
Mitä sivistykseen tulee, tässä jaossa ovat vastakkain totteleminen ja teko. Hyvät asiat eivät etene hyvillä ajatuksilla vaan teoilla. Siksi sivistyksen edellytys on aina myös rohkeus, ei vain oppi ja tieto. Siksi sivistys ei ole vallassa ollessaan hiljaa. Vaikeneminen on hyväksymistä – tai kuten Aleksei Navalnyi sanoi: ”Paha voittaa vain, jos hyvä on hiljaa.”

Sivistys on kehityksen ja edistyksen edellytys, taisin sanoa, ja te nyökyttelitte päitänne. Mutta kehitys tai edistys ei ole absoluuttinen arvo, eikä välttämättä aina tavoiteltavaa. Kehityksestä voi seurata katastrofi, kuten maailmassa juuri nyt, ja edistys voi johtaa taantumiseen.
Ihmiset pyrkivät aina hyvään, mutta se, mikä on itse kunkin arvomaailmassa hyvää, vaihtelee suuresti. Tämä on oleellinen näkökulma moniarvoisessa maailmassa, jossa on vaikea julistaa jokin arvomaailma toista paremmaksi – silloinkin kun pitäisi. Ensimmäinen maailmansota oli sivistyneistön mielestä välttämätön edistyksen askel, koska vain sodan avulla pystyttiin vauhdittamaan kehitystä. On vaikea laskea, kuinka paljon on sen jälkeen sodittu ja soditaan yhä demokratian edistämiseksi, toisin sanoen tapetaan ihmisiä sivistyksen nimissä.
”Sivistyksen nimissä” länsimainen ihminen on puuttunut toisten asioihin, manipuloinut kansaa ja rakentanut totuutta, joka on kerta toisensa jälkeen osoittautunut epätodeksi. Mitä sitten on totuus? Oikeastaan se on ihmisten keskinäinen sopimus. Sanamme ja tekomme ottavat totuuteen aina kantaa, joko tukemalla tai kyseenalaistamalla.
Onkin oltava alati valppaana sen suhteen, miten ihmisten välinen kommunikaatio muokkaa totuutta ja näin tehdessään muuttaa käsitystämme sivistyksestä. Mistä kertoo, että se, mitä ennen kutsuimme sairaanhoidoksi, muuttui ensin terveydenhoidoksi ja nyt toimii asiakkaiden palveluverkkona hyvinvointialueilla? Miksi vanhus muuttui negatiiviseksi ja sen korvasi seniori?
Tai mitä kävi sivistyksen tukipilarille, sille, mitä kutsuttiin tiedoksi? Ensin sen korvasi ”informaatio”, sitten ”data”. Joka paikassa kerätään dataa, Kiinassa kaikkein eniten, koska datalla hallitaan maailmaa, mutta kyse on aivan eri asiasta kuin tiedon ja sivistyksen leviämisestä kaikkialle. Data on numeroita, ja dataan perustuvat päätökset lisäävät tehokkuutta ja taloudellisia voittoja. Data on rahan teon väline. Ja niin tieto muuttui rahaksi ja ekonomistit ottivat filosofien paikan.
Miksi yhä useampi on hiljaa ja seuraa sivusta, kun pieni vähemmistö huutaa modernilla demokratian areenalla eli sosiaalisessa mediassa? Koska sivistynyt ei huuda, ei hermostu, ei kärjistä, välttää ääripäitä eli fanaattisuutta ja kuuntelee. Ja näin tehdessään antaa vallan fanaatikoille.

Yhä useammin vaikuttaa siltä, että ihmisten käyttäytymisessä ärsyyntyminen on korvannut uteliaisuuden. Ja kuitenkin uteliaisuus on kaiken sivistyksen lähtökohta. Kun ärsyyntyminen syrjäyttää uteliaisuuden, tyhmyys normalisoituu. Ja siihen käytetään kieltä.
Kieli ja puhetavat muuttuvat ja samalla muuttavat arvomaailmaa. Kun riittävän usein hoetaan rasistisia mielipiteitä, rasismi normalisoituu. Tai kun tarpeeksi usein todistellaan, ettei Suomen ilmastoteoilla ole merkitystä globaalisti, väite alkaa kuulostaa faktalta. Valetotuus, sivistyskielellä fake news, syntyi Yhdysvaltojen kaapelitelevision toimituksen kokouksessa tietoisena taktiikkana. Tolkuton tarkistamaton epätotuus päätyi Fox Newsin strategian mukaisesti lopulta New York Timesin sivulle (koska kaikki puhuivat asiasta) – ja näin valetotuudesta tuli totuus. Juuri tämän takia on äärimmäisen vaarallista, että luotettavana ja asiallisena pidetty valtamedia niin kiihkeästi seuraa, mitä viestipalveluksi herjatussa Äksässä tai lasten suosimassa TikTokissa tapahtuu.
Tiede erehtyy jatkuvasti mutta korjaa itseään, ja se on sen vahvuus. Mutta tiedekin valitsee aiheensa ja näkökulmansa vallitsevan arvomaailman mukaan ja siten vahvistaa olemassa olevaa. Valitettavasti näyttää myös siltä, että tiede on voimaton silloinkin, kun se on kiistatta oikeassa. Ilmastokriisi etenee, juuri niin kuin tutkijat ovat ennustaneet, emmekä ole poistaneet edes nälkää, ainoastaan kehittäneet sen rinnalle kansantaudiksi nimetyn ylipainon.
Lukutaitokadon kaikki merkit ovat näkyvissä ja tiedämme, mikä vahvistaisi lasten lukutaitoa, ruokkisi luovuutta ja uteliaisuutta. Mutta kysyn, kuten peruskoulun äidinkielen opettaja Annu Viheriälehto lukutaitokeskustelussa: ”Miten voi olettaa, että teini-ikäinen arvostaa sivistystä, jos yhteiskuntakaan ei tunnu sitä arvostavan?”
Jos ilmastokriisi etenee niin kuin tiede osoittaa, kukaan ei tuomitse meitä tyhmyydestä, koska ihmistä ei enää ole. Ilmastokriisistä ei seuraa maailmanloppua. Maapallo toipuu ihmisen aiheuttamasta katastrofista, ihminen vain katoaa. Ihminen, joka luuli olevansa luomakunnan herra ja joka kuvitteli keksineensä sivistyksen mutta käytti sen itsensä tuhoamiseen, koska ei ehtinyt, viitsinyt, jaksanut miettiä tekojensa seurauksia.
Toivoa luo se, että ihminen on aina ollut sivistynyt. Aina olemme välittäneet ja huolehtineet toisistamme, olleet uteliaita ja huumorintajuisia ja ymmärtäneet taiteiden tehtävän ihmisenä olemisen syvimmässä merkityksessä.
Mihin siis tarvitsemme sivistystä? Yhdessä selviämiseen, ja siihen tarvitsemme taiteita, uteliaisuutta ja huumoria. Yhteiskunta, joka hylkää taiteen, ei ole vain sivistymätön, se ei ole enää yhteiskunta. Yliopisto, joka ei ymmärrä humanismin arvoa, ei täytä tehtäväänsä sivistyksen edellä kävijänä.
Toivotan Helsingin Yliopistolle pitkää ja kukoistavaa tulevaisuutta, koska kaikesta huolimatta uskon sivistykseen ja sen voimaan taistelussa tyhmyyttä vastaan, kohti parempaa maailmaa.

Minna Lindgren / HS Essee 22.3.2024

Kauhutarinoissa laki eutanasiasta johtaisi vanhusten, kehitysvammaisten ja muiden heikko-
osaisten mielivaltaiseen listimiseen.”

Joitain vuosia sitten kissani putosi seitsemännestä kerroksesta kadulle mutta ei kuollut. Veimme
sen päivystävälle eläinlääkärille. Kissan monet luut olivat murtuneet ja sisäelimet vaurioituneet.
Lääkäri ei esittänyt urheata eikä kaunistellut tilannetta. Hän vilautti tutkimusten ja operaatioiden
hinnastoa, mutta jo ennen sitä ymmärsin, mistä oli kyse. Jos kissa jäisi eloon, se kärsisi. Niinpä sille
tehtiin eutanasia, suomeksi ”hyvä kuolema”.

Kissa näytti kuolleena rauhalliselta. Aivan kuin isäni, joka sai usean vuoden odotuksen jälkeen
lopulta kuolla vanhuuteen ilman, että lääkärit häiritsivät häntä. Pidän molempien kuolemaa
kauniina, vaikka ne tuottivat surua. Koska elämä päättyy kuolemaan ja elämme yhä vanhemmiksi,
on meidän opittava myös ymmärtämään, mitä on onnellinen kuolema.

Kuoleman yhteydessä puhutaan oikeasta ajasta. Niin moni kuolee väärään aikaan, että en enää
tiedä, mikä olisi oikein aika kuolla. Nuorena nukkuneet tekevät meidät lohduttomiksi eikä liene
surullisempaa kohtaloa kuin joutua hautaamaan lapsensa. Pienten lasten vanhempien ei pitäisi
kuolla. Mutta lopulta kuolema alkaakin olla ihmisen seuraava jännittävä tapahtuma, jota vastaan
ei pidä taistella.

Vanhuus on vaikeasti määriteltävä elämänvaihe. Minulle se merkitsee henkistä vapautumista,
elämää huumorin ja uteliaisuuden voimalla. Luultavasti ihminen on vanhus, kun hän suhtautuu
positiivisesti omaan kuolemaansa, osaa sitä odottaa ja jopa toivoa.

Kaikkien elämä ei mene yhtä kauniisti. Ihmiset kuolevat parantumattomiin tauteihin, joita
lääketiede tunnistaa yhä enemmän. Niissä tieto lisää tuskaa. Lääkäri tietää, miten ihmisen
viimeiset vuodet tulevat etenemään, mutta ei pysty parantamaan. Oireita lääkitään, ja joskus
niiden tuottamia sivuvaikutuksia joudutaan myös lääkitsemään, jolloin lääkekuorma kasvaa
suureksi ja aiheuttaa lisäongelmia. Potilas ei ole lainkaan terveempi, kenties päinvastoin.

Erilaiset rappeuttavat taudit, monet syövät, lihastaudeiksi kutsutut sairaudet ja muut epätoivotut
kohtalot tuottavat kantajalleen suunnatonta ahdistusta ja pelkoa. Milloin en enää kävele? Koska
menetän puhekykyni? Miten rasittavaksi tulen läheisilleni? Kuinka paljon kestän kipua? Kuka
minua syöttää, kuka vaihtaa vaippani?

Hollannissa on tutkittu parantumattomasti sairaita, joille myönnettiin lupa eutanasiaan. Kaikki
eivät käyttäneet oikeuttaan, useimmiten siksi, että lupa tuli liian myöhään. Lohduttavinta oli se,
että eutanasialuvan jälkeen parantumattomasti sairaat elivät ennustettaan pitempään ja
onnellisempina. Syykin on selvä: heidän ei tarvinnut enää miettiä tulevaa. Suurin ahdistus oli
poissa, kun tiesi voivansa itse päättää, milloin on hyvä kuolla.

Kukaan ei pysty arvioimaan toisen kivun ja kärsimyksen määrää. Lääketiede ei ole kehittänyt
menetelmää, jolla näitä tuntemuksia todennettaisiin. Yleensä kipua mitataan kysymällä, mihin
tunne sijoittuu asteikolla yhdestä kymmeneen. Jos kysymys esitetään terveyskeskuksen
ajanvarauksessa, on syytä ilmoittaa lukemaksi vähintään 9, jotta pääsee lääkärin vastaanotolle.
Myös äänekäs voihke edistää asiaa.

Jostain syystä pidämme lääkäriä ja pappia kuoleman auktoriteetteina. Mutta kummankaan
asiantuntemus ei oikeuta päättämään, kärsiikö toinen ihminen liikaa tai koska on oikea aika kuolla.
Sen tietää ainoastaan ihminen itse. Ja kun kyse on parantumattomasti sairaan ihmisen kuolemaan
johtavasta kärsimyksestä, kuoleva ei ole yksin. Kaikki hänen lähelläänkin kärsivät, myös hoitajat,
jotka ovat kokeneimpia kuoleman ja kivun asiantuntijoita, vaikka heitä harvoin kuunnellaan.
Ei ole ihme, että sairaanhoitajista selvä enemmistö kannattaa eutanasiaa. Hoitajat istuvat
kuolevan vierellä, ja heiltä nämä huutavat apua silloin, kun mitään ei ole tehtävissä. Lääkärit (ja
papit) eivät ole hoitamisen etulinjassa, ja siksi heidän on helpompi suhtautua epäilevästi
eutanasiaan. Usein lääkärit vetoavat velvollisuuteensa taistella elämän puolesta. Mutta lääkärin
valaan ja siten tehtäviin kuuluu myös kärsimyksen vähentäminen. Tätä puolta ammattietiikassa ei
tule väheksyä.

Meillä on toivoa, sillä vähitellen lääkäreidenkin mieli muuttuu. Tuoreimmassa kyselyssä
suomalaisista lääkäreistä yli puolet suhtautuu eutanasiaan myönteisesti. Kaikista suomalaisista
eutanasian hyväksyy 70 – 85 % kyselystä riippuen.

Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa, sen ajallisesti viimeisin osa. Siinä tunnustetaan potilaan tila
kuolemaan johtavaksi, luovutaan parantamiseen tähtäävästä hoidosta ja keskitytään kivun
lievitykseen. Hyvin lievitetty kipu ei kuitenkaan auta kaikkia kuoleman kanssa kamppailevia.
Kenties kauhein kohtalo on niillä, joiden kuolema on pitkäaikainen, vähittäinen tukehtuminen. Se
voi kestää viikkoja, jopa kuukausia.

Eutanasia on osa saattohoitoa. Se mahdollistaa kauniin kuoleman niille, jotka tietävät kuolevansa
jo todettuun ja pitkälle edenneeseen tautiin. Eutanasia liittyy ennen kaikkea ihmisen
itsemääräämisoikeuteen, siihen, että saamme itse päättää, koska kipu tai kärsimys on
sietämätöntä.

Hoidon lopettaminen, hengityslaitteesta irrottaminen, sedaatio eli nukuttaminen kuolettavasti,
avustettu itsemurha, riittävä annos morfiinia – kaikki nämä edistävät kuolemaa ja vähentävät
potilaan kärsimystä. Juridisesti tilanne on Suomessa epäselvä, sillä tietoinen kuolemassa
avustaminen ei ole sallittua.

Laki eutanasiasta olisikin tärkeä myös lääkäreiden kannalta, sillä vasta se takaa lääkäreiden
oikeusturvan. Tällä hetkellä aika moni lääkäri voisi joutua syytteeseen kuoleman tuottamisesta tai
siinä avustamisessa. Hollannissa lakialoitteen tekivät nimenomaan lääkärit, jotka vaativat itselleen
parempaa oikeusturvaa.

Kauhutarinoissa laki eutanasiasta johtaisi vanhusten, kehitysvammaisten ja muiden heikko-
osaisten mielivaltaiseen listimiseen. Nämä puheet ovat paitsi irvokkaita, myös valheellisia.
Eutanasiasta määrää aina ihminen itse.

Prosessi menee näin: Henkilöllä on lääkärin tekemä diagnoosi parantumattomasta sairaudesta,
minkä jälkeen hän voi ainoa oikeutta eutanasiaan. Sen myöntää hoitava lääkäri konsultoituaan
toista, riippumatonta lääkäriä. Luvan saatuaan henkilö päättää itse, koska eutanasia toteutetaan.
Lääkäri voi kieltäytyä tehtävästä. Ketään ei pakoteta tekemään eutanasiaa eikä sitä voi kenellekään
tehdä vasten omaa tahtoa.

Eutanasiapalvelut kukoistavat Suomessakin, nimittäin eläinlääkäriasemilla, joista on tullut johtavia
hyvän kuoleman edistäjiä. Missään ei puhuta kauniimmin kuolemasta kuin niiden nettisivuilla.
”Kärsimystä ei pidä pitkittää, jos elämänlaatu ei enää ole entisellään. Ethän halua rakkaimpasi
kärsivän”, neuvotaan lemmikin omistajaa. Koirien, kissojen, rottien, käärmeiden ja frettien
kohdalla eutanasia on rakastava, armollinen teko. Mutta voisiko ihminen rakastaa myös itseään ja
läheisiään sen verran, että saisi halutessaan kuolla kauniisti? Emmekö mekin voisi kuolla yhtä
lempeästi kuin koira?

”Sitä kutsutaan joustavaksi työelämäksi, mutta sosiaaliturvan kannalta se on helvetti.”

HS:n pääkirjoitus (3.2.23) ”Aika ajoi perustulon ohi” kaatuu otsikkoonsa. Kirjoitus perustuu sosiaaliturvakomitean välimietintöön, jossa mm. todetaan nykyinen systeemi monimutkaiseksi, epäjohdonmukaiseksi, vaikeasti ennustettavaksi, ristiriitaiseksi, byrokraattiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Tämän tietävät kaikki, jotka ovat yrittäneet asioida Kelan tai kunnan sosiaalipalveluiden tarjoajien kanssa.

Suomen sosiaaliturvajärjestelmä on luotu silloin, kun täysipäiväinen ja vakinainen työ oli normi. Enää ei ole. Meillä on yhä enemmän määrä- ja osa-aikaisia työsuhteita, keikkatöitä ja itsensä työllistäjiä. Sitä kutsutaan joustavaksi työelämäksi, mutta sosiaaliturvan kannalta se on helvetti. Tilapäinen työ ei kannata, koska tuet katkaistaan. Tukien uudelleen saaminen pätkätyön päätyttyä kestää pitkään. Osa-aikainen työ katsotaan haitalliseksi Kelan näkökulmasta. Eläkeläisten työntekoa jarruttaa kohtuuton veroprosentti. Ja kuitenkin meidän pitäisi kannustaa kaikkia ikään katsomatta tekemään töitä.

Leikkaaminen ei ole ratkaisu. Suomessa sosiaaliturva on MATALAMPI kuin Euroopan sosiaalisen peruskirjan ja YK:n taloudellisten, sosiaalisten ja kulttuuristen oikeuksien sopimuksissa velvoitetaan (suhteutettuna bkt:hen tai mediaanituloon). Tästä Suomi on saanut ennen pandemiaa useita huomautuksia. Kyse on ihmisoikeuksista. Myös STM:n lakisääteinen raportti sosiaaliturvasta vuodelta 2020 toteaa perusturvaetuudet riittämättömiksi.

Kuten komitean välimietinnössä ehdotetaan, erilaiset perustuet on yhdistettävä. Se on askel kohti perustuloa. Sen lisäksi tarvitaan kohdennettuja tukia, joiden hakemisen on oltava mahdollisimman helppoa. Harkinnanvaraisuus poistuisi perustulon myötä. Tilapäiset ja osa-aikaiset työt olisivat mahdollisia, jopa kannattavia. Ja byrokratiaa olisi vähemmän!

Aika ei totisesti ole ajanut perustulon ohi.

#perustulo #vihreät #ehdollaeduskuntaan #helsinginvihreät #sosiaaliturva

Ehtoolehto-trilogia on käännetty 18 kielelle.  www.ahlbackagency.com

Ehtoolehto-trilogiasta tehty näytelmäversio Pyynikin kesäteatterissa 2018.

Vihainen leski, käännösoikeudet viidelle kielelle, teatteriversiot Helsingin ja Oulun kaupunginteattereissa 2019.

Kaukorakkaus, näyttämöversio Hämeenlinnan kaupunginteatterissa 2022.

Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011)

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos, 2013)

Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014)

Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Vihainen leski (Teos, 2018)

Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Aina on Toivoa (Teos, 2020)

Armon Anneli (Teos, 2021)

Sävelsinkö (Teos, 2023)

Musiikki on vakava asia (Loki, 1998)

Orkesterin koskettimilta pianon palkeille (Tammi, 2002)

Leif Segerstam Nyt! (Teos, 2005)

Sinfoniaanisin terveisin (Teos, 2014, yhdessä Olli Löytyn kanssa)

Minun oopperani, epätäydellinen historia (Teos, 2022)

Kirkon tiedonjulkistamispalkinto 2008
(”Jumalainen heinäkuu”, Yle Radio 1)

Bonnierin Suuri Journalistipalkinto 2009
(”Isän kuolema”, HS Kuukausiliite)

Eskon puumerkki 2014

Runeberg-palkintoehdokkuus 2015
(Ehtoolehdon pakolaiset)

Dublin Literature Award nomination 2018, 2019

Suomen Kirjailijaliiton jäsen 2014 –

Suomen Tietokirjailijoiden jäsen 2008 –

Libretto Olli Kortekankaan oopperaan Jannen salaisuus (2015, Suomen Kansallisooppera)

Yhdessä Peppi Kajanteen kanssa näytelmän Beige tappaa käsikirjoitus (2016, Aleksanterin teatteri)

Monologisarja Pisa-visan voittaja (Yle Radio Suomi, Pikkujuttu, Radioteatteri 2016)

Libretto Tapani Länsiön oopperakohtaukseen Kaksi tarjoilijaa (2017, Bäckström Brothers)

Libretto Kirmo Lintisen buffo-oratorioon Koodi ilolle (Suomen Kansallisooppera, 2017)

Libretto Iiro Rantalan oopperaan Pikaparantola (Suomen Kansallisooppera, 2018)

Libretto Iiro Rantalan oopperaan Zaubermelodika (Berlin Komische Oper, 2021)

Teksti Seppo Pohjolan laulusarjaan Sujuvasti saksaa sohvalla (Oulunsalo Soi!, elokuu 2020)

Libretto (kokonaan uusi tarina) ja musiikin lyhentäminen yksinäytöksiseksi Mozartin oopperasta Cosi fan tutte muotoon Covid fan tutte (kohtauksia koronakeväästä) (Suomen kansallisooppera, 2020)  Yle Areena

Vapaa toimittaja ja kirjailija 2008 – Yleisradio, eri tehtäviä 1986 – 2008 (toimittaja, tuottaja, toimituspäällikkö, ohjelmistopäällikkö) Kolumneja mm.: Suomen Kuvalehti, Helsingin Sanomat, Kauppalehti, Duodecim, Oma Aika, ET, Oma Aika, Yle eri kanavat, Useita ohjelmia vapaana toimittajana Yleisradiolle, mm. Maisteri Lindgrenin musiikkiesitelmä. Oopperamatkojen opas eri matkatoimistoille 1999 – Käsiohjelmia orkestereille ja festivaaleille (2023 Sinfonia Oulu, Kuopion kaupunginorkesteri, Savonlinnan Oopperajuhlat Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen 2021 –

Helsingin kaupunginvaltuutettu ja sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen 2021 –

Suomen Kansallisoopperan ja -baletin hallituksen jäsen 2022 –

Suomen Kulttuurirahaston hallintoneuvoston jäsen 2018 –