Blogi

Toisenlainen työntekijä

Minna Lindgren blogi

Tulevaisuudessa rakennamme identiteetin todennäköisesti toisin kuin nyt, kun se vielä usein perustuu kansallisuuteen, äidinkieleen ja työhön. Innostavaa uudessa identiteettiajattelussa on valinta. Voimme valita oman yhteisömme, liittyipä se uskontoon, kieleen, asuinpaikkaan – tai työhön.

Niin kauan kuin työ on keskeinen tapa olla osa yhteisöä, on tärkeätä antaa mahdollisimman monelle työn kautta identiteetti. Vapaaehtoistyössä kehitysvammaisten kanssa olen huomannut, miten näille ikuisiksi eläkeläisiksi diagnosoiduille erityistapauksille on suuri ylpeydenaihe käydä töissä. He kasvavat pari senttiä kertoessaan työpaikasta, tehtävistään ja palkasta, jolla voi tehdä itselle tärkeitä asioita.

Yhteiskunnassa on valtavasti ihmisiä, jotka eivät veny perinteiseen 40-tuntiseen viikkotyöhön. Kaikki kuitenkin hyötyisivät siitä, että kehitysvammainen, päihdekuntoutuja, masentunut tai muuten suorituksiltaan rajoittunut saisi tehdä edes hiukan töitä. Kotona käkkiminen ei virkistä, kannusta eikä rakenna identiteettiä.

Siksi tervehdin ilolla hallituksen kehysriihessä linjaamaa Välittäjä Oy:tä, jonka mallina on yli 40 vuotta Ruotsissa toiminut Samhall. Tosin viime aikoina on markkinatalous tullut tökkimään Ruotsin Samhallin toimintaa. Ikealle ja Volvolle, kenelle tahansa töitä tekevät Samhallin 26 000 osa-aikaista työllistettyä kuulemma häiritsevät markkinoita. Eivät häiritse. Meillä on aina hieman heikompia keskuudessamme, ja mitä aktiivisempia he ovat, sitä paremmin voimme kaikki. Jokaiselle työpaikalle tekisi hyvää ottaa joukkoonsa yksi toisenlainen työntekijä.

Taitelijat ovat yrittäjiä

Apurahoilla ei paikata elinkeinon harjoittamisen estämistä

Helsingin Sanomat kirjoitti 19.4. valtion apurahoista taiteilijoille ”Stressi toimeentulotuesta pitää taiteilijoissa yllä…”). Valitettavasti hyväntahtoinen korona-ajan juttu vain vahvistaa valheellista kuvaa taiteilijoista veronmaksajien elätteinä.

Koronasulku ei ole estänyt apurahojen jakamista. Monet säätiöt ja Taiteen Keskustoimikunta ovat jakaneet normaalia enemmän apurahoja poikkeusaikana. Se on kaunista, mutta ei korjaa syntynyttä ongelmaa. Valtion ylimääräisten apurahapottien keskimääräinen jakosumma on 3 000 euroa taiteilijaa tai työryhmää kohden. Apurahoja jaetaan tiettyyn projektiin, ei elämiseen tai tulonmenetyksen kompensointiin.

Suomessa yksikään taiteilija ei elä pelkästään apurahojen turvin. Apurahat ovat tärkeä osa tulonmuodostusta, ne toimivat kannustimena, käynnistäjänä ja mahdollistajana ja ikään kuin sinetöivät taiteilijan kuuluvan arvostettujen ammattilaisten joukkoon. Mutta apuraha on aina poikkeus, tilapäinen avustus, jonka varaan ei voi työuraa rakentaa.

Koronasulun synnyttämä ongelma on tulon menetys, elinkeinon harjoittamisen estäminen. Hallitus, eduskunta ja aluevirastot ovat estäneet esiintyviä taiteilijoita harjoittamasta elinkeinoaan. Näillä taiteilijoilla on normaalioloissa tuloja, joita nyt ei ole. Kyse on aivan muusta kuin apurahoista, sillä, uskokaa tai älkää, taide voi olla ammatti ja taiteilija voi ansaita monin tavoin työstään tuloa – jos kulkutauti tai muu poikkeussyy ei sitä estä.

Kovin äidillinen oli Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esihenkilön kolumni 18.4. (Pääkirjoitus /”Kulttuuriala jää jalkoihin”), jossa todettiin, että ”taiteen kääntäminen talouden kielelle tuntuu ikävältä” ja nähtiin jotain hyvääkin pandemiassa, sillä se opettaa taiteilijat ”käyttämään talouden kieltä”.

Talous ei ole erityinen kieli, vaan arjen jokapäiväinen työkalu, varsinkin vapaille taiteilijoille ja kaikille muille yrittäjille. Toisin kuin Suomessa monet yhä kuvittelevat, talous ei ole vain teollisuutta ja osakekursseja. Edes työmarkkinat eivät enää ole työnantajien ja heidän työntekijöidensä välinen neuvottelupöytä. Suomi on jo siirtynyt teollisesta aikakaudesta palveluyhteiskuntaan.

Se, että taiteilijat ovat itsensä työllistäviä yrittäjiä ja luovat monista eri tuloista itselleen elinkeinon ilman sosiaaliturvaa, on osoitus taiteilijoiden kyvystä hallita ”talouden kieli” sujuvasti. 2000-luvulla on siirrytty rytinällä kohti yksinyrittämisen työmarkkinoita, joissa lomarahoista, lauantain sairauspäivärahoista ja ylityökorvauksista ei nähdä edes unta. Muutkin kuin taiteilijat ovat yrittäjiksi pakotettuja elinkeinon harjoittajia: toimittajat, graafikot, kampaajat, taksiautoilijat, siivoojat ja yksityisellä puolella jopa lääkärit, ylipäätään kaikki palvelujen tuottajat ja tarjoajat. Tätä murrosta eivät päättäjät tunnu näkevän. Sosiaaliturva kytketään edelleen 40-tuntiseen työviikkoon toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa ammattiliiton neuvottelemin ehdoin.

Taiteen pelastamiseksi koronan jäljiltä tarvitaan kolme asiaa. 1) Kompensaatio elinkeinon harjoittamisen estämisestä. 2) Tappiontakuu tapahtumajärjestäjille, jotta edes syksylle uskalletaan suunnitella tapahtumia. Kesä jo menetettiin ministeriöiden kuhnailuun. 3) Rakenteellinen muutos, joka ottaa sosiaaliturvassa huomioon yksinyrittäjät.

Kehysriihen alla kulttuuriministeri kirjoitti näyttävän turvekirjeen. Hän on äänekkään huolestunut turpeentuottajien tulonmenetyksestä, kun turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Hän vetoaa hallittuun siirtymään ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jotka ovat tärkeitä asioita kumpikin. Turpeentuottajia on maassamme hieman yli tuhat. Koronan takia työtulonsa on menettänyt 100 000 kulttuurin työntekijää.

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Kun esiintyvien taiteilijoiden sulkutilaa on kestänyt yli vuosi, valtio ottaa kohmeisesti vasta ensimmäisiä askelia alan romahtamisen estämiseksi. On tullut surullisen epämääräinen Exit-suunnitelma, joka tuo mieleen vain sen, että kuolema on lääkärilatinaksi exitus. Ja on nypitty pinseteillä erityistukia taiteille ymmärtämättä, miten suurista summista ja vakavista ongelmista on kyse.

Ollaanpa realisteja. Esittäviin taiteisiin kohdistuneet rajoitukset tulevat vaikuttamaan alaan vielä sen jälkeen, kun politiikassa on siirrytty normaaliin ”veronkorotuksia vai leikkauksia”-jankkaukseen. Ainakin kuluvan vuoden loppuun ala on kuolemankourissa, ja jälleenrakennus on mahdollista vain, jos erityisiä tukia taataan vuosille 2022–23.

Tukimuodoissa on otettava huomioon eri taiteiden erityistilanteet. Kirjailijana tiedän, että kirjailijoiden työtilanne ei ole suuresti kärsinyt. Jos nyt joitain kirjastovierailuja onkin jäänyt väliin, työtilanne on etupäässä pysynyt entisellään. Musiikista kirjoittavana olen huomannut olevani pitkän työllistämisketjun häntäpäässä. Kun konsertteja ei ole tai ne ovat netissä, kukaan ei kaipaa teosesittelyjäni. Näen ympärilläni TE-tuen varassa sinnitteleviä kansainvälisiä taiteilijoita, alanvaihtoon ryhtyneitä tunnettuja nimiä ja tiedän, että suurin osa lamautuneista muusikoista on niin huonossa jamassa, ettei jaksa edes somessa asiasta valittaa. Ilman nopeita, järeitä toimia tulee konkursseja, itsemurhia, mielenterveyspotilaita ja koko taideala kurjistuu. Se taas on kansanterveydellinen ongelma, koska yleisö tarvitsee taidetta.

Taiteen Keskustoimikunnan jakamissa apurahoissa on tiukka tasa-arvon periaate, joka ei sovi kriisiaikaan. Korona ei ole kohdellut tasa-arvoisesti taiteita, joten kompensaatiokaan ei voi sitä tehdä. Musiikilla on omat keskusjärjestönsä MES ja ESES, joiden kautta keskitetty erityistuki olisi järkevä jakaa. On myös ymmärrettävä musiikkialan heterogeenisyys. Musiikin parissa työskentelee kahden eri ministeriön alaisia ammattilaisia (TEM, OKM) ja loppujen lopuksi päävastuu kuuluisi kolmannelle ministeriölle (VM), sillä kun valtio rajoittaa voimakkaasti elinkeinon harjoittamista, sillä on velvollisuus kompensoida menetyksiä.

Kun valtio jakoi viime vuonna 17,5 miljoonaa koronatukea taiteilijoille, hakijoita oli ennätysmäärä erityisesti musiikin puolella. 17,5 miljoonaa voi olla jostain näkökulmasta suuri raha, mutta se jaettiin 5200 taiteilijalle, jolloin keskimäärin saatu summa oli 3 300 euroa. Ei kovin kummoinen vuosiansio. Vielä pienempi tulee olemaan kunkin taiteilijan toimintatonni, kun nyt aukeava uusi tukipaketti on vain 15 miljoonaa. Pelkästään musiikin alalla freelancereiden tulonmenetys on 107 miljoonaa – ja summassa on otettu huomioon saadut tuet. Yrityspuolella musiikkitapahtumien tulonmenetyksen kokonaisarvio vaihtelee välillä 228–360 miljoonaa.

Tanskassa on toteutettu toimiva kompensaatiotuki, joka perustuu menetettyihin tuloihin. Menetystä verrataan aiempiin vuosiin ja tuelle on asetettu yläraja hakijaa kohden. Ruotsissa on valtion budjettiin sisällytetty kulttuurialan jälleenrakennustuki: 96,4 miljoonaa euroa. Norjassa on kehitetty taidealan yrityksille toimiva kompensaatiomalli. Missä viipyy Suomen malli? Jaksaako siihen enää kukaan uskoa, kun Exit-suunnitelmassa kuunnellaan mieluummin matkailu- ja ravintola-alan yrittäjiä kuin taiteilijoita ja kulttuuriministeri vaalii tapahtumapuolella hellimmin hengellisiä kesäjuhlia?

Tarjoan vapaasti käytettäväksi oman panokseni taiteilijoiden hädän hankkeistamiseen: Pystytetään Elielinaukiolle erilaisten liiketoimitilojen ja urbaanin kansalaistoiminnan keskelle Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki. Sen juurelle voisivat valtiovieraat laskea juhlavasti seppeleitään.

Mihin on katoamassa sivistys

Minna Lindgren ja kissa

Mihin on katoamassa sivistys, pohtii ET-lehden kolumnisti.

Mietin usein omaa tyhmyyttäni. Sukupolvien ketjussa tyhmyyteni paistaa häpeällisesti kuin lämpölampun alla lasitetulla parvekkeella tuikkivat muovikuusen kausivalot.

Vanhempani syntyivät 1920-luvulla hyväosaisiin helsinkiläisperheisiin. He uskoivat 1700-luvun aatteiden mukaisesti sivistykseen ja valistukseen, rakastivat 1800-luvun ihanteita myötäillen luontoa ja taiteita ja joutuivat 1900-luvun ideologioiden seurauksena sotaan.

Kotimme oli radikaalin vihreä.

Kotimme oli porvarillinen, mutta nykymittapuiden mukaan radikaalin vihreä.

Vanhempani eivät tehneet suuria hankintoja, he perivät ja kierrättivät. Jokaisella huonekalulla oli tarina, me tiesimme, kenen kodista se oli meille päätynyt.

Äiti rakasti romukauppoja, niistä hän osti kaikenlaista vanhaa ja käytettyä, jonka pani kuntoon. Hän ompeli vaatteet ja minä perin ne veljeltäni, lopulta niistä tuli räsymattoja. Hän laittoi päivittäin ruokaa lähikaupasta ostamistaan tuoreista raaka-aineista eikä omistanut pakastinta tai astianpesukonetta.

Perin vaatteet veljeltäni ja lopulta niistä tuli räsymattoja.

Perheemme ei matkustanut. Äiti kävi pari kertaa Ruotsissa siskoni luona, ja kerran hän hoiti enoaan Kanarian-saarilla viikon, koska enolla oli niin paha astma, ettei hän pystynyt talvella tupakoimaan Suomessa.

Isällä oli joskus työmatka Mannheimiin, josta hän toi perheelle tuliaiseksi rasiallisen marsipaania. Eläkkeellä vanhempani tekivät viikon lomamatkan Ranskaan.

Isä kulki raitiovaunulla ja harrasti kävelyä, sen ohessa valokuvausta, lajien määrittelyä ja sienestystä. Kesät vietimme mökissä, jossa ei ollut sähköä eikä juoksevaa vettä.

Eläkeellä vanhempani tekivät viikon lomamatkan.

Isä harvensi metsää pokasahalla ja hakkasi halkoja kirveellä, äiti kokkasi, tiskasi ja ui kylmässä järvessä. Me lapset luimme kirjoja kynttilänvalossa ja tapoimme hyttysiä. Joskus heitin tikkaa.

Sitten aikuistuin. Opin syömään sisäfileetä arkisin ja parsaa ympäri vuoden, piipahtamaan ulkomailla vähintään kerran kuussa, saunomaan päivittäin asuntokohtaisessa sähkökopissa, ajamaan autolla ruokakauppaan, kävelemään metsän sijasta ostoskeskuksissa ja heittämään mitä tahansa pois raivatakseni tilaa heräteostoksille.

Toivottavasti opin lapsiltani jotain, mitä vanhempieni opeista unohdin.

Jalostin ihmiskuntaa ja tein kolme lasta, kaivoin heille ruokaa pakastimesta ja valmistin sen mikroaaltouunissa. Hukutin heidät muovikrääsään tarjotakseni yltäkylläisyyttä tylsyyden tilalle.

Nyt lapseni aikuistuvat. He eivät voi käsittää elämäntapaani ja pitävät minua tyhmänä. Toivottavasti opin heiltä jotain, mitä vanhempieni opeista jo unohdin.

ET-lehden muut kolumnit:

21.4.2018 klo 12:02
Minna Lindgren: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”
25.8.2018 klo 18:01
Minna Lindgrenin kolumni: ”On tärkeää ymmärtää, miksi moni ajattelee aivan toisin kuin minä”
25.7.2019 klo 9:01
Minna Lindgrenin kolumni: Kadehdittava sairaala-ateria
20.6.2018 klo 10:21
Minna Lindgrenin kolumni: ”Huonokuntoisen vanhuksen säilöminen kotona ei säästä rahaa”

Mielen hyvinvointi

Helsingin Vihreiden vaaliohjelmassa puhutaan mielen hyvinvoinnista. Siihen kuuluvat kaikki ne asiat, joista helsinkiläisen hyvä elämä koostuu. Arki ei saisi olla hankalaa ja jokaisella pitäisi olla mielekästä tekemistä.

Korona-aika on paljastanut mielen hyvinvoinnin merkityksen tavalla, jonka toivon jäävän lähtemättömästi kaikkien ajatuksiin. Kun menetimme harrastukset, työn ja koulun päivittäiset rutiinit sekä kaiken ihmiset yhteen kokoavan kulttuurin, aloimme voida huonosti. En tiedä, onko koskaan Suomessa koettu vastaavaa kulttuurinnälkää kuin näinä aikoina.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Kun on tutkittu taidekokemusten käynnistäviä prosesseja ihmisen aivoissa, on huomattu, että ne aktivoivat samoja alueita kuin sosiaaliset toiminnot. Taiteilla on voimakas kytkentä siihen lajityypilliseen ominaisuuteemme, että haluamme olla osa yhteisöä.

Korona-aikana jokainen joutui huomaamaan tämän todeksi. On aivan eri asia kuunnella yksin musiikkia kuin istua osana yleisöä konsertissa. Elokuva kotisohvalla ei ole sama kuin elävä teatteriesitys täydessä salissa. Museovierailukin saa lisäarvoa, kun taulua ei katsele yksin.

Kirjojen lukeminen jäi ainoaksi sallituksi taiteeksi korona-aikana. Mielenkiintoinen onkin tutkimus, jonka mukaan yksinäiset vanhukset, jotka lukevat päivittäin kaunokirjallisuutta, voivat paremmin kuin ne, jotka eivät lue mitään. Selitys on siinä, että aivomme tulkitsevat lukemisen sosiaaliseksi toiminnaksi. Olemme aktiivisesti tekemisissä fiktion henkilöiden kanssa, minkä lisäksi syntyy jollain tasolla kontakti kirjailijaan.

Mielen hyvinvointi merkitsee minulle erityistä panostusta kaiken ikäisten helsinkiläisten mielekkääseen vapaa-aikaan. Se voi olla mitä tahansa monipuolisesta liikunnasta ja kulttuurista vapaaehtoistyöhön, ja kaupungin on oltava sen mahdollistaja.

Miksi kuntavaaleihin?

Minna Lindgren blogi

Toimittajana olen ollut tarkka puolueettomuudesta, poliittinen sitoutuminen ei minusta sovi journalismiin. Ajatus voi olla harhaa ja lienee pitkälti traumaa 1980-luvulta, jolloin aloitin toimittajan työt yhä kovin politisoituneessa Yleisradiossa.

Kirjailijana olen kirjoittanut vanhuksista, senioreista, sivistyksestä ja peruskoulusta, ja seuraava romaanini kertoo ihmisten ja eläinten muuttuneista suhteista autioituvan kylän viimeisen kunnaneläinlääkärin näkökulmasta. Kaikkien kirjojeni tyyli on humoristinen, vaikka vakava. Huomaan olevani yhteiskunnallinen satiirikko, enkä pane sitä pahakseni.

Linjani lienee lukijoille selvä. Vastustan julkisen palvelun yksityistämistä, huolestun heikompien ja hauraimpien kohtelusta, arvostan sivistystä ja kulttuuria ja kunnioitan itseäni vanhempia ihmisiä. Lisäksi jaan päivä päivältä vakavammin nuorten huolen omasta tulevaisuudestaan maapallolla, jonka minun sukupolveni on suistanut huolestuttavaan tilaan.

Olen ollut monissa kulttuurialan luottamustehtävissä, oppilaitosten, säätiöiden ja instituutioiden hallituksissa ja johtokunnissa. Yleisradiossa ajauduin vähitellen vastuullisempiin tehtäviin päätyen lopulta Yle Radio 1:n ohjelmistopäälliköksi. Ehkä nyt voin jo tunnustaa, että olen aina rakastanut luovan työn ohessa hallintoa, organisaatioita ja päätöksentekoa. En valtaa, vaan vastuuta.

Kuntapolitiikka on käytännönläheistä välittämistä siitä, miten ihmisten arki sujuu. Siihen liittyvät kaikki lempiaiheeni: kasvatus ja koulutus, sosiaali- ja terveystoimi, ympäristö ja liikenne sekä kulttuuri ja vapaa-aika.  Ne kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat yhdessä kokonaisuuden, joka mahdollistaa hyvän elämän.