Taitelijat ovat yrittäjiä

Apurahoilla ei paikata elinkeinon harjoittamisen estämistä

Helsingin Sanomat kirjoitti 19.4. valtion apurahoista taiteilijoille ”Stressi toimeentulotuesta pitää taiteilijoissa yllä…”). Valitettavasti hyväntahtoinen korona-ajan juttu vain vahvistaa valheellista kuvaa taiteilijoista veronmaksajien elätteinä.

Koronasulku ei ole estänyt apurahojen jakamista. Monet säätiöt ja Taiteen Keskustoimikunta ovat jakaneet normaalia enemmän apurahoja poikkeusaikana. Se on kaunista, mutta ei korjaa syntynyttä ongelmaa. Valtion ylimääräisten apurahapottien keskimääräinen jakosumma on 3 000 euroa taiteilijaa tai työryhmää kohden. Apurahoja jaetaan tiettyyn projektiin, ei elämiseen tai tulonmenetyksen kompensointiin.

Suomessa yksikään taiteilija ei elä pelkästään apurahojen turvin. Apurahat ovat tärkeä osa tulonmuodostusta, ne toimivat kannustimena, käynnistäjänä ja mahdollistajana ja ikään kuin sinetöivät taiteilijan kuuluvan arvostettujen ammattilaisten joukkoon. Mutta apuraha on aina poikkeus, tilapäinen avustus, jonka varaan ei voi työuraa rakentaa.

Koronasulun synnyttämä ongelma on tulon menetys, elinkeinon harjoittamisen estäminen. Hallitus, eduskunta ja aluevirastot ovat estäneet esiintyviä taiteilijoita harjoittamasta elinkeinoaan. Näillä taiteilijoilla on normaalioloissa tuloja, joita nyt ei ole. Kyse on aivan muusta kuin apurahoista, sillä, uskokaa tai älkää, taide voi olla ammatti ja taiteilija voi ansaita monin tavoin työstään tuloa – jos kulkutauti tai muu poikkeussyy ei sitä estä.

Kovin äidillinen oli Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esihenkilön kolumni 18.4. (Pääkirjoitus /”Kulttuuriala jää jalkoihin”), jossa todettiin, että ”taiteen kääntäminen talouden kielelle tuntuu ikävältä” ja nähtiin jotain hyvääkin pandemiassa, sillä se opettaa taiteilijat ”käyttämään talouden kieltä”.

Talous ei ole erityinen kieli, vaan arjen jokapäiväinen työkalu, varsinkin vapaille taiteilijoille ja kaikille muille yrittäjille. Toisin kuin Suomessa monet yhä kuvittelevat, talous ei ole vain teollisuutta ja osakekursseja. Edes työmarkkinat eivät enää ole työnantajien ja heidän työntekijöidensä välinen neuvottelupöytä. Suomi on jo siirtynyt teollisesta aikakaudesta palveluyhteiskuntaan.

Se, että taiteilijat ovat itsensä työllistäviä yrittäjiä ja luovat monista eri tuloista itselleen elinkeinon ilman sosiaaliturvaa, on osoitus taiteilijoiden kyvystä hallita ”talouden kieli” sujuvasti. 2000-luvulla on siirrytty rytinällä kohti yksinyrittämisen työmarkkinoita, joissa lomarahoista, lauantain sairauspäivärahoista ja ylityökorvauksista ei nähdä edes unta. Muutkin kuin taiteilijat ovat yrittäjiksi pakotettuja elinkeinon harjoittajia: toimittajat, graafikot, kampaajat, taksiautoilijat, siivoojat ja yksityisellä puolella jopa lääkärit, ylipäätään kaikki palvelujen tuottajat ja tarjoajat. Tätä murrosta eivät päättäjät tunnu näkevän. Sosiaaliturva kytketään edelleen 40-tuntiseen työviikkoon toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa ammattiliiton neuvottelemin ehdoin.

Taiteen pelastamiseksi koronan jäljiltä tarvitaan kolme asiaa. 1) Kompensaatio elinkeinon harjoittamisen estämisestä. 2) Tappiontakuu tapahtumajärjestäjille, jotta edes syksylle uskalletaan suunnitella tapahtumia. Kesä jo menetettiin ministeriöiden kuhnailuun. 3) Rakenteellinen muutos, joka ottaa sosiaaliturvassa huomioon yksinyrittäjät.

Kehysriihen alla kulttuuriministeri kirjoitti näyttävän turvekirjeen. Hän on äänekkään huolestunut turpeentuottajien tulonmenetyksestä, kun turpeen energiakäyttö vähintään puolitetaan vuoteen 2030 mennessä. Hän vetoaa hallittuun siirtymään ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, jotka ovat tärkeitä asioita kumpikin. Turpeentuottajia on maassamme hieman yli tuhat. Koronan takia työtulonsa on menettänyt 100 000 kulttuurin työntekijää.